Vieläkin nautitaan ruskasta

Ruskan lisäksi olemme ihailleet usein kaunista iltataivasta. Nautittu on myös kävelyistä, vaikka välillä kovinkin savisina palaamme pihalle.

Talviturkkiaan kasvattavat kavioeläimet. Teimme jälkeä yhtenä päivänä lampaiden ja ponin laitumien väliselllä pellolla. Kun palasin Prikan kanssa takaisin, niin aasit olivat pohjoislaidalla odottelevan Jingan vieressä, aikas animaalista.

Pihan kauniita värejä, ruusutkin kukkivat vielä.

Naapuriston pihan ruskaa.

Naapurimme Allisonin lampaat kadun toisella puolella keskipäivän auringossa.

Sunnuntaina ajoimme pikkaisen matkan etelämmäksi Croydeniin parin tunnin kävelylle. Tosi hienoa on tässä lähelläkin, ei tarvitse kauas lähteä. Alkumatka kulki lammaslaitumien vieressä, puolessa välissä kävelimme tumman taivaan alla olevan valkoisen talon (Palacen) ohi. Pihassa oli sikoja, alpakkaa ja vuohia. Vaikka tummat pilvet uhkaavana väijyivät kaiken aikaa matkan varrella, säästyimme kuuroilta. Loppumatkasta tulimme Croydenin kylään ja polut kulkivat useamman rinteisen hevoslaitumen vieriä. 

Viikolla ollaan nautittu eri koirakavereiden (uusien ja vanhojen) seurasta useammankin kerran. Kuvia ei tullut otettua. Mutta mikä kivointa meillä oli myös treeniseuraa, niin piti kiirettä, etten kuvia tajunnut ottaa mutta, jos ens viikolla sitten. Alla kaverit kovasti odottaa, että jotain alkaisi tapahtumaan, selvästi on lupausta ilmassa.

The late autumn activities

What a lovely autumn it has been, weeks and weeks with the autumn foliage. The picks above from a couple of walks by the Eversden forest and Wimpole. We have been enjoying every now and then  a  black and white trio, when Tasha, a Tibetan terrier, has accompanied us with his owner. Tasha is a nice, lively two year old boy. If he gets someone to run it is Jinga. Prikka just stays by my side, she just would not do anything so "childish". 

 The winter is coming, though - can be seen how the pony and dunkies are growing their coats.

We  have utilised the paddocks, one of them is narrow, and by some of them there are even narrower "paths".  The narrow one has been good when we have done obstacle search. Now, both girls run quite nicely far away which has been challenging for both. The very narrow one is extremely good for Jinga and her sendaways, it forces her to keep the straight line. This week I borrowed also the paddock of my neighbour for tracking. Both dogs followed the the track nicely to three directions and found all the articles on their way. However, it was interesting to see that both of them had difficulties when turning towards the heavy wind on their last bits. Both of them had difficulties to find the track, it took a while. Prikka also reminded me about founding the dropped articles. While we were at Lake District, she started to look keenly behind my back. She saw my hat and gloves that I had dropped and had to run and get them back. So, during last weeks I have lost my gloves on purpose, to keep her working. 

Prikka is doing her "herding exercises" (slow motion towards Jinga), unfortunately the clicking of the camera disturbed her concentration, so  I had to stop clicking.

We attended Jo Hill's Monday workshop in Ely two weeks ago (previous posting). We really needed it, someone to look after my work, new ideas and meeting similar minded people. The new spark for our obedience training was really needed. The training appeals with a fresh flavour! 

We are enjoying only three more weeks this morning sun view from our bedroom window. Then it is time to head back home, to Jyväskylä.

Päästiin koulutuksiin

Olinpa iloinen viime viikolla kuultuani, että vihdoin saatiin peruutuspaikka kuukausittaiseen maanantain koulutukseen. Viiden vuoden takainen agilityn kautta tuttu on perustanut uuden koirakoulun Cambridgeen. Suurin osa ryhmistä on kotikoirakoulutusta ja muita lajeja. Syksystä ovat kuitenkin saaneet Jo Hillin puolentoista tunnin ajomatkan päästä kouluttamaan tavoitteellisesti treenaavaa kymmenen koirakon ryhmää. Maanantain koulutukset ovat Cambridgen pohjoispuolella Elyssä 30 km meiltä, aamuruuhkien takia matka kesti kuitenkin kolme varttia. Oltiin kyllä ihan ruosteessa ja kovasti oli tarvetta päästä tekemään hommia valvovien ja osaavien silmien alla.

Olin orientoitunut maneesiin mutta olimmekin pienessä lämmitettävässä hallissa, jossa oli siistit muovimatot. Ei siellä mitään EVL-liikkeitä olisi mahtunut tekemään mutta muuten sinne hyvin mahduimme. Päivä alkoi 9:30 aamukahveilla, herkkuja olivat kaikki tuoneet pöydän täyteen ja syöpöttely ja kahvin/teen ja kaakaon juominen jatkui kaiken päivää. Lähtiessäni neljältä oli kaksi koiraa vielä treenaamatta. Osallistujat olivat kaikki aika aloittelevassa vaiheessa mutta kovasti olivat kiinnostuneita treenaamaan pidemmälle tähdäten. Mukana oli bernhartilaisia, isoja villakoiria, leonbergi, bokseri, labradoodeli, vizla ja pari muutakin bortsua kuin Prikka. 

Aamulla katsottiin noutoa ja perusasentoa. Halusin, että Jo katsoo kumpi nouto sopii Prikalle paremmin, suoraan sivulle tulo vai tulemalle ensin eteen. Jon mielestä voin tehdä kummalla tavalla vaan. Ongelmana, pieni mälvääminen, lähelle tullessa tuli esiin molemmilla tavoilla. Jon mielestä oikea paikka ei ollut kristallin kirkas Prikalle ja siksi se reagoi mälväämällä. Nyt pitää keskittyä oikean paikan opettamiseen, eikä noutoon. Koiralle pitää luoda suuri intohimo tulla oikealle paikalle, sen jälkeen kaikki on helppoa. En ollut ainoa, joka treenasi tuolilla jalat ristissä. Prikka ei saanut tuoda kalikkaa ennen kuin pito oli kaunis ja rauhallinen. Tämän jälkeen sai suoristaa jalat ja päästää koira luovutuspaikalle. Luovutuksen lisäksi katsottiin toki perusasentoa.

Iltapäivällä jatkettiin perusasennon paikasta ja katsottiin kärsiikö kontakti pitkässä seuraamisessa. Kärsihän se, niin kuin oli ollut huomannutkin. Tehtiin ehkä liian pitkään lyhyitä pätkiä ja koiraa auttaen, kun kilpailimme. Viime kuukauden aikana seuraaminen jäi muiden liikkeiden jalkoihin. Tokihan oli kiva treenata taas omia suomalaisia vauhtiliikkeitä, jotka jäi hieman vähemmälle enkkukisoissa käydessämme. Pitää siis palata takaisin perusasioihin. Kiva oli treenata seurassa. On kyllä superia palata Suomeen omien treenikaverien luokse ja päästä tekemään meidän omia ihania monipuolisia liikkeitä osaavien silmien alla.

Cumbrian mahtavissa maisemissa

Liikenne pohjoiseen oli ilahduttavan joustavaa, neljän tunnin ajomatkan jälken olimme Cumbrian kulmilla Penrithissä, jonka jälkeen alkoi lounaan metsästys. Ei ollut onnea, kaunis järvenrantahotelli Ulswaterilla oli remontissa. Lopulta eksyimme alpakkamyymälän tearoomiin, jossa ei ollut mitään suolaista tarjolla, niinpä kakkupalat saivat käydä lounaasta. Ravittuina lähdimme järven rinteille, senkään suhteen ei ollut onnea, kun vihdoin pääsimme pois kaduilta, niin sadetta pukkasi. Vajaan tunnin verran saimme ihailla Ullswaterin maisemia. Sateessa ajelimme Cockermouthin lähelle vuokramökkiimme. Sade lakkasi perille päästyämme mutta poluista ei ollut tietoakaan. Vuokraemännän mukaan minulla oli lupa mennä laitumelle. Vaikka kovin siistiltä näyttivät laitumet, niin kovin haisevina koirat mutaiselta retkeltämme palasivat. 

Seuraavana aamuna olimme kymmeneltä valmiina valloittamaan Buttermeren rinteitä. Parkkipaikalta alkoi rinteiden seinämien värisinfonia.

Seurasimme ensin järven rantaa kunnes aloitimme kapuamisen ylös.

Koirien mielestä ylösnousussa ei mitään haastetta ollut.

Ylhäällä tuuli sen verran, ettei siellä hirveesti tullut maisemia ihailtua.

Laskeuduimme suhtpikaisesti metsäiseen laaksoon, tuuli tosin ei jäänyt vuoren laelle vaan seurasi meitä pitkään. Onneksi minulla oli maailman lämpimin villapaita, Kiilapaita, ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa ja ei kyllä palellut.

Kaunista ruskaa piisasi niin vuoren laidoilla kuin metsässäkin. Kartta on aika oleellinen matkassa, monta kertaa olisi ollut polku hukassa ja kartan kanssa voi näppärästi muuttaa suunnitelmia matkan edetessä. Kartan lisäksi kartanlukutaitokin on aika hyvä juttu.

Rinteessä soi torvet aikas lailla ja kaikenlaista ääntä riitti, kuvan valkoiset pisteet eivät ole lampaita vaan lintukoiria, noin parinkymmenen koiran lauma.

Rinteen kaiffareita

Tuolta alhaalta metsäisestä jokilaaksosta olemme nousseet.

Tuonne ylös polkumme jatkui.

Lisää rinteen kaiffareita, jotka väistivät meitä vasta ihan pari metrin päästä.

Päästiinhän me harjullekin ja tuulta piisasi.

Muutama auringon sädekin osui kohdille, kun loivaa rinteen laitaa talsimme ja etsimme polkua alas, myöhemmin jyrkästikin laskeutuvaa rinnettä. 

Löytyihän se polkukin, hieman varovasti piti jyrkässä kivikossa laskeutua.

Ja matka jatkui alaspäin.

Määränpää järven ranta alkoi näkyä. Hieman helpotti, kun tiesi, että hämärä iskee kohta.

Viimeinen jyrkemmin laskeva osuus oli kaunista punaista kiveä, joka sekin tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Onneksi ehdimme hämärissä rantaan, tunnin talsimme pimenevässä illassa. Kahdeksan tuntia meillä meni noin 20 km patikointiin. Muutama raketti singahteli taivaalla ja kokkoja näimme, olihan Guy Fawkes night. Päivällisen nautimme parkkipaikan viereisessä hotellin ravintolassa, hieman oli vaikeuksia nousta pöydästä tuntia myöhemmin, polvet huusi hallelujaa.

Seuraavana päivänä halusimme päästää arthroosijalkani hieman vähemmällä ja suunnittelimme tasaisempia reittejä, ehkä hieman vähemmän pittoreskejä maisemia ja suuntasimme Windermeren läheisille metsäreiteille. Kuinkas ollakaan taas satoi. Ajoimme sujuvasti Windermeren ohi ja katsoimme rankkasateessa kastuvia talsivia patikoijia auton ikkunasta. Suuntasimme kohti Kendalia, kun sade lakkasimme olimme Kentmeren lähistöllä, pomppasimme autosta ulos merkityille poluille.

Prikka "ihailee" edessämme avautuvaa maisemaa ja mahdollisia sadepilviä.

Vielä hetkeksi olemme sateen saavuttamattomissa.

Puolessa välissä matkaa saimme pieniä sadekuuroja niskaamme, mutta eihän se haitannut, kun oli sadekamppeet muassa. Avasimme ja suljimme kymmeniä portteja, menimme useamman pihapiirin läpi, kuljimme myös yhden tehdasvarikon halki, osuaksemme heti seuraavaksi savipajan idylliseen pihaan. Kaikenlaista maisemaa mahtui tälle neljän tunnin ja kymmenen kilsan matkalle.

Yläkuvan matkakaverini ovat retkemme viimeisellä laitumella, auto odottaa aidan takana. Ihan huomaamattomasti yrittävät mennä ohi, kun alakuvan pässien mielestä meillä ei ole mitään asiaa tälle  laitumelle. Harmillisesti minulla oli taas pitkä putki, niin en saanut tuijottajia samaan kuvaan paimenien kanssa.

Jos tässä ei ole tarpeeksi kuvia, niin Fb:ssä on lisää.

Psst. Bill Bryson kertoo, että Lake District on vain noin 40 * 20 mailia, mutta imee kuitenkin noin 16 miljoonaa turistia vuosittain. Emme siis olleet ainoat turistit ja patikoijat. 

Toinen kirja, joka pitää Lake Districtin yhteydessä mainita: 

The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District by James Rebanks - kertoo lampaista ja paimenestaan