Taas oli aika vuosittaisen veneretkemme. Retki alkoi erinomaisesti, aurinko tuli esiin matkan varrella Savonlinnaan (Jyväskylässä oli piileksinyt jo melkein viikon), lisäksi sain puhelun, että olin voittanut 50 euron lahjakortin Peten koiratarvikkeeseen Koirien geenitutkimuksen käyttäytymis-kyselyn arvonnassa Prikan vastauksilla. Souturetken aika-haarukointikin osoittautui erittäin onnistuneeksi, Savonlinnan suunnalla oli enimmäkseen kaunista ilmaa.Veneemme oli lastattu ja pääsimme matkaan satamasta perjantai-iltana vasta seitsemän maissa. Pari tuntia soutelimme (lue kaleeriorja soutaa ja bloggaaja pitää perää) etelään kohti Kaukaa Väärää. Kaiken aikaa iltataivas muuttui tummemmaksi Savonlinnan suunnalla ja lähestyi meitäkin kovin uhkaavasti, onneksi ei tummat pilvet saanut meitä kiinni.
Kovin oli epävakaista lauantaiaamuna, piti sadetakkiinkin turvautua, sellaista pientä kesäistä sumun kaltaista ripotusta. Lounasaikaan poikkesimme vanhaan tuttuun kalliosaareen, jossa olimme joskus yöpyneet lasten kanssa - hauska muistella menneitä ja veneen ensimmäisiä matkoja. Lauantai oli Jingan synttäripäivä, paljon tuli otettua sankarista kuvia maiseman kera ja ilman, jotka jo onkin Jingan omassa jutussa. Päivemmällä katsastimme muutamat hiekkarantaiset venesasatamat Pääskyniemessä, kansoitettuja olivat, niin emme poikenneet. Illaksi kerkesimme Pesolanaaren eteläpuolelle pieneen saareen.
Kun niitä kauniita kapeikkoja riitti enemmänkin tutkittavaksi, niin sunnuntaina "kiipesimme" suotuisessa säässä takaisin pohjoiseen Kesamonsaaren lähistölle. Tarkoitus oli päästä kauniiseen niemennokkaan, joka oli karttaamme merkitty mutta se olin muuttunut mökkirannaksi tässä jossain 20 vuoden aikana. Lähistöltä löytyi oikein kaunis ilta-aurinkoniemi kuitenkin.
Maanantaina matkasimme länttä kohti. Matkalla näimme hiekkarannan, ja tokihan sinne poikkesimme lounastauolle. Iltapäivästä olikin kovin vaihtelevaa, luovimme tyrskyisässä kelissä ja vältimme taas uhkaavat mustat pilvet, kovin läheltä taas liippasi. Telataipaleen kanava löytyi helposti mutta sitä seuraavasta lahdesta reitti ulos olikin kimuranttia. Tämän jälkeen taivas tummeni taasen kovin uhkaavasti. Koska tiistai aamuksi oli luvattu viikon pahinta sade- ja ukkosmyräkkää, niin etsiydymme suht suojaisaan saareen Oulusaaren kupeeseen Sulkava-soutujen varrelle. Saaressa voisimme päivän tarvittaessa viettää ja teltan paikkaakaan ei katsottu ylhäälle yksinäisyyteen vaan päinvastoin.
No, ei alkanut sateet kuudelta. Olin kuitenkin erittäin hyvin varautunut (viime kesänä pidimme sadetta koko päivän teltassa), nyt hyvänä koiranomistajana nousin viideltä koiria lenkittämään! Ja hyvän lenkin teimmekin Ylemmän Saapassaaren ympäri. Sateet alkoivat vasta seitsemän jälkeen, joten hyvin sain kuivat koirat telttaan. Sateita pideltyämme suuntasimme tuttuihin maisemiin kohti Teliselkää. Kuuro yllätti matkalla ja ihailimme kauniita näyttäviä sateenkaaria. Kun olimme jutelleet matkalla, ettei kyllä olla muihin retkeilijöihin liiemmälti törmätty souturetkiemme aikana, niin hetihän näimme kaksi kajakkia rantautuneena Mustinsaaren leirintäpaikalla. Poikkesimme sanomaan moi, melojat olivat Bremenista ja monivuotisia Suomen kävijöitä. Jatkoimme järvenselän yli matkaa seuraavalle selälle, Katosselälle, josta löytyi retkemme upein saari.
Upealta retkisaareltamme maltoimme hädin tuskin lähteä eteenpäin (mutta pakko, kun hyville ilmoille oli loppua näkyvissä). Kiiruhdimme siis eteenpäin kohti meille uutta kanavareittiä Käyhkäälle. Sadetutkan mukaan piti sateiden tulla kuuden maissa, joten pysähdyimme heti ensimmäisen kanavan jälkeen päivälliselle sadetta pitämään. Ei tullut taaskaan sadetta mutta ruoka ja tauko tekivät terää. Loueessa pitivät koirat aurinkotauokoa. Sade tuli muutamaa tuntia myöhemmin ja taas oli loue tarpeen. Tosin Prikasta oli mukavampi leikkiä sateessa ukkosen jyristessä "kantojensa" kanssa. Pääsimme vihdoin kanavalle, jonka jälkeen saimme nauttia monista upeista valoilmiöistä telttapaikkaa etsiessämme.
Torstaina oli tarkoitus päästä mahdollisimman lähelle Puumalaa, jotta säästyisimme sateelta ennen puolilta päin luvattua suurta saderintamaa. Käyhkään vesien jälkeen soudimme suht etelään. Ensin isomman selän yli ja sitten ja kauniin, kallioisen ja sokkeloisen niemen jälkeen olimmekin taasen melkein avoselällä, Petranselällä, josta suunta pohjoiseen. Tästä olikin tavoitteena päästä Niinisalon ja luun saaren välikköön. Tavoite toteutui ja löysimmekin iltasella pienen mutta sitäkin sievemmän luodon viimeiseksi yöpymissijaksi tällä retkellä. Illan kruunasi kaunis ilta-aurinko, jota olin kovasti kaivannutkin ja josta ei millään malttanut poiskaan pysyä. Kuvia tuli muutama otettua.
Seuraavana aamuna pääsimmekin jo puoli yhdeksältä (ennätys) matkaan, järvi oli yhteistyökykyinen, joten näppärästi pääsimme parissa tunnissa Puumalaan. Loppumatkan kohokohtana oli kettu, joka jolkutteli niemen rantaa pitkän matkaa hiukan edellämme, eikä ilmeisesti meitä haistanut, kun niin huoletta hyppeli rantaheinikossa. Kun kolmisen tuntia myöhemmin tavarat oli purettu veneestä, auto haettu Savonlinnasta ja hyvä lounas nautittu Puumalassa, niin sateet alkoivat ja taisivat vuorokauden kestää!
Vaikka ei varsinaisia hellettä ollut, niin kovin oli lämmintä. Heti aamusta pärjäsi ilman villapaitaa. Tyventä ja tyrskyä oli joka päivälle. Uskomattoman nopeasti vaihtuu olosuhteet, kun pääsee saaren suojaan/suojasta, kaksi ihan eri maailmaa. Kesällä arvostaa kovasti kanttarelleja ja mustikoita mutta retkellä vielä enemmän, ai miten ne kruunaa aamiaisen tai päivällisen. Hyvin maistui uni, kymmenisen tuntia joka yö. Niin hyvin raitis ulkoilma toimii. Kapteenin/kaleeriorjan energiat kännyssä riittivät viikoksi, kun piti sitä virrat sammutettuna ja kerran päivässä tsekkasi sään ja viestit. Minulla känny oli lentotilassa ja tsekkailin kanssa kerran päivässä tyyliin viestit ja sään. Kerran latasin matka-akulla puhelimen reissun puolessa välissä.
Veneessä oli hauska tarkkailla miten Prikka oli vuodessa kasvanut. Nyt se aina ensimmäisenä veneessä (kuin myös autossa). Prikasta paistoi myös itsevarmuus veden äärellä, uteliaana katseli maisemia tassut veneen laidalla tai nukkui pää milloin mitenkin veneen laitoihin nojaten mutta heti aallokon noustessa väisti veneen pohjalle tai tuholle nukkumaan ihan niinkuin vanhemmat koiratkin. Kovin huoletonta on matkustaa, kun ei tarvitse olla huolissaan koirista. Myös rantautumiset sujuivat hyvin. Kiila ei aina kuule, koska saa hypätä veneestä, mutta mustavalkoiset malttoivat odottaa lupaa. Tähän voinee vaikuttaa se, että Jinga hyppäsi veneestä viime vuonna vain rantaa ohittaessamme. Emme rantautuneet sitten lainkaan ja Jinga joutui uimaan luoksemme. Vaikka Jinga nyt odottaa lupaa, niin ei se vaan ehdi katsoa minne hyppää ja miten. Sen kanssa ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta, että on pysynyt terveenä kaikkien harakiri-juttujensa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti