Kyllä nuo kaksi koiramarjaa ovat aika huvittavia. Jinga kuvittelee olevansa jotain ja pörrää tietyissä tilanteissa. Kiila ei ole huomavinaankaan, se ei ikinä provosoidu, jatkaa vaan kylkeen tulemista tai omaa matkaansa pisteeseen B. Kiila on varmaan valtakunnan luottavaisin koira, se ei osaa kuvitella että joku voisi tehdä pahaa, ei edes pörisijä-jinksu. Mutta, mutta vanhemmiten Kiilasta on kuoriutunut pieni kovis. Sillä on paljon pieniä ja itsensä kokoisia kavereita, mutta jotkut uudet koirat ohitellaan häntä niin pörröllä että!
Kiila säätelee itseään aikamoisesti yhteislenkeillä. J. juoksee edestakaisin kesät talvet mutta K. pysyttelee yleensä minun tuntumassa (miten nyt helppoimmalla pääsee). Tänään hiihdeltiin Tuomiojärvellä, joka ei ollutkaan ihan vaan meidän (kuten Soidenlampi ed. viikonlopun hiihto- ja luisteluretkillä) käytössä, vaan hiihtäjiä riitti. Kun miekkosemme sivakoi samoin tein omille urilleen, niin. Jinga jäi kyyläileen joka ikistä hiihtäjää ja sain todella vahdata sitä ettei mennyt lähemmäs tarkistamaan oisko tuo meidän miekkonen.
Tällä viikolla Jinga on löytänyt tunnarikapulansa ongelmitta ja epäröimättä, myöskin liikkeestä istuminen on taas muistunut mieleen. Vasemmalle kääntyminenkin onnistui sekä koiralta että ohjaajalta. Näköjään istuminen on sellainen juttu, että taito salakavalasti katoaa kerran vuodessa yhdeksi treenikerraksi ja sitten ei mitään ongelmaa. Itse taas riekuin liíkaa onnistuneista tunnareista, jotta ihan rumasti purren sitten tunnaria palautti - sitä saa mitä tilaa. Ohjatussa meillä on ollut vasemman kanssa ongelmaa, että J. meinaa helposti tulla takaisin keskikapulan kautta, nyt olen saanut pari kertaa hienon vasemman puolen haun. Merkiltä lähetyksissä pitää muistaa olla tosi skarppina oman käsimerkin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti