Neiti 1 v. - lentävä tapaus

 

Vana, the Rock Star, one year old!

2 kk, Suomeen saavuttu, viettämässä ensimmäistä viikkoa mökillä ja osoitettu intoa noutoon.

4 kk, Kaupunkikävelyltä palaamassa 

6 kk, kaamoksen valossa

8 kk, Ensimmäinen talvi oli pitkä ja tammikuun pakkasilla (-26) oli tarvetta tossuihin. 

10 kk, ensimmäinen Lapin matka ja ensimmäiset hiihdot  (talvi tosiaan pitkä 6 kk).

Nopeasti on mennyt pennun ensimmäinen vuosi. Heti alkuun Vana tuntui erityiseltä koiralta ja erityinen on vieläkin, todella hieno koiran alku, innokas, vauhdikas ja ystävällinen ja hyvin on kuulolla.

 Vana on samalla lailla sosiaalinen niin ihmisten kuin koirien suhteen kuin Kiila, vieläkin tulee pissit, kun nähdään hieman tuntemattomampia koiria, oli koko mikä tahansa ja uusien ihanien ihmisten kanssa voi käydä samoin, kun mataa ihmisten jaloissa tervehtien. Ei me ihan kaikkia tervehditä mutta välillä pitää tuota koiraonnea jakaa vastaantulijoillekin. 

Vana tuli hyvin samanlaiseen koiratilanteeseen kuin isotätipuolensa Kiila, 9-vuotiaan koiran kaveriksi. Kiilan kaverina meillä oli odottamassa Minz-collie, joka selvästi kaipasi kaveria, kun oli jäänyt ainoaksi koiraksi saman vuoden kesällä, kun sekä sitä vanhempi, että nuorempi koira kuolivat muutaman viikon välein. Prikka taas on niin itsellinen, että olisi kyllä hyvin pärjännyt itsekseen. Onneksi Prikkakin hyväksyi uuden kaverin ja on ollut erinomainen roolimalli pennulle.

Luonteeltaan Vana ja Prikka ovat kuin yö  päivä, Prikka on varsinainen diesel-vaunu. Vana on rakastanut vauhtia ja vaarallisia tilanteita alusta asti. Vauhtia ei ole tarvinnut rakentaa, vaan enemmänkin päinvastoin. Teini-ikäinen Vana reagoi ikävän herkästi risahduksiin tai yhtäkkisiin "rasahduksiin". Toivottavasti tämä epäuskoisuuskausi menee ohi. Puolivuotiaaksi asti Vana oli peloton, ennen joulua alkoi murkkuilu, autoilukin muuttui vastenmieliseksi. Uskon, että Vanan ennakkoluulot ja pelot katoaa murkkuilun myötä. 

Vanalla oli valmiiksi asennettuna joitain toimintoja; ei tule keittiöön oikeastaan ikinä muuta kuin pyydämme sen syömään aamuin illoin (ensimmäinen tällainen koira meidän taloudessa). Toinen asia, mitä ei tarvinnut opettaa, on noutaminen.

Vana on todella reaktiivinen ja vauhdikas, liitää ja kiitää onnellisena ja kääntyy heti takaisin kutsun kuullessaan. Mies tuon koiran niin kovasti halusi ja hän on yhä niin tyytyväinen Vanaan ja sen käytökseen.  "Ilo liikkua tuon koiran kanssa" saan usein kuulla. 

Innolla odotan mitä kaikkea meillä on edessä, mahdollisuuksia vaikka mihin on tämän innokkaan kaverin kanssa!

Vayana, the girl from the sea, one year old!

Kevät, niin vihreä, puolen vuoden talven jälkeen

 

Kuumaan päivän lenkillä, taukoa heleän vihreässä

Köhniössä joudumme ylittämään junaradan ja olen aina nauttinut koirien juoksurytmistä ratapölkyillä, tällä kertaa  Vanan rytmitys ei ole niin puhdasta kuin parhaimmillaan.

Perjantaina käytiin korkkaamassa purjehduskausi päiväpurjehduksella Mämminiemeen. Hellettä piisasi koko päiväksi, tuulta ei niinkään, pääsimme mennen tullen vain alkumatkat purjeilla. Siksi koiratkin pääsi halutessaan kannelle. Prikka viihtyi mieluummin kuitenkin varjossa omassa loosissaan.

Mämminiemen upeat kalliot

Tämä heleä vihreys, voi ihanuus. Kuvaa ottaessa lensi taas lentoneita yläpuoleltamme.

Helteen kunniaksi vein koirat lähimmälle hiekkarannalle, niin Vanakin uskaltauti uimaan. Prikka oli uinut jo edellisenä päivänä Kolmisoppisella. Tällä uimarantaretkellä Vana kyllä ui mutta Prikan sain uimaan vain, jos pidin Vanan pois vedestä. Prikka on sellainen säestäjä, on innoissaan leluista muttei edellenkään nouda, jos Vana on lähistöllä (Prikka oli samanlainen säestäjä myös Kiilan ja Jingan seurassa).

Prikka on piristynyt kovasti ilmojen lämmetessä ja lumien vihdoin väistettyä, hakeutuu jo poseeraamankin. Ilmeisesti lumessa kahlaaminen on raskasta raskastekoiselle vanhukselle. Kuvat lähimetsästämme Keltinmäen lenkiltä.

Toukokuussa kävimme venettä laittamassa muutamana viikonloppuna, 

äitienpäiväviikonloppuna Kikatella pääsi veteen.

Vana sai vahingossa Batman-viitan juostessaaan grillin ohi, suojapeitteen naru tarttui kaulaan.

Latujen lähdettyä päästiin taas kesäreiteillemme, kävelimme Ladun Majalle ja ihana poseerauskivi osui matkan varrella Kauramäkeen.

Heti Annen "leiriltä" (edellinen postaus) palattuamme, Pk-innostuksemme valtaamana menimme tsekkaamaan vinoesteen. Prikka yrittää näyttää Vanalle, että esteelle kiipeeminen on piece of cake.

No, ei se Vana Prikan eikä mun houkutuksilla halunnut ylös nousta. Mietin, että miten olen muut koirat saanut A-esteelle/vinoesteelle. Onneksi muistin kaverini, Sirpan, neuvon 90-luvulta, kun mietin miten saan briardini vinoesteen yli lähikentällämme Roihuvuoressa. Pallo käteen, niin johan nämä leluhullut menee minkä yli vaan.

Pitihän sitä sitten kentällä tehdä muutama kiva juttu kuten koirien juoksutusta. Vana on nopea mutta tuskin  norja ja nuori hyväkuntoinenkaan Prikka olisi vauhdissa pärjännyt. Melkein 10-vuotias Prikka ei todellakaan pärjää kilpajuoksussa, vaikka etumatkaa saakin. 

Tällainen vihreys osui matkan varrelle matkalla Köhniön kentälle, 

puut muodostivat melkeinpä vihreän käytävän.

Meidän "pk-leiri"

Olemme vuosia tavanneet Annen ja koirat Hämeenlinnan mökillä ja ulkoilun lisäksi tehneet silloin tällöin jälkeä tai käyty kentilläkin. Huomasin, ettei ohjelmattomia mökkikäyntejä ole kovinkaan tiedossa, niin ehdotin, josko me mentäis katsomaan Annen uutta kotia  ihan vain Vanan kanssa. Samalla vähän tehtäis yhdessä koirajuttuja. Niinhän me sitten tehtiin paljon juttuja kahden päivän aikana! Ja nautittiin täysillä Annen treenimaastoista ja omasta pihasta.

Taisimme aloittaa tiputetulla (pudotetulla?) ja sehän on ollut Vanan bravuuri koko talven, joten ei ongelmia siinä, saimme hyviä neuvoja miten kokeessa toimitaan.

Saimme muutamia vinkkejä huonosti toimiviin tokojuttuihimme. Aloitimme tunnarista. Vana ehti jo syksyllä etsiä tunnaria omalla pihalla. Sitten tunnari jäi tauolle, kun en osannut päättää miten se sen ilmaisee (saako poimia, vai näyttääkö vain). Edellisellä viikolla olin aloittanut taas kotipihalla tunnarin. Hyvin löysi tunnarikapulan lehtien tai heinän alta, löysi myös  tunnarikasan vierestä. Sittenhän hieman taas oikaisin ja laitoin tunnarin näkymättömiin ja kasa vain oli näkyvissä. Siinähän sitten sain luotua monta epäonnistumista koiralle, onneksi Vana aina yritti sisukkaasti etsiä uutta. Monen koiran tunnari olisi kyllä mennyt pilalle pitemmäksi aikaa. Ja podin huonoa omaa tuntoa omasta ajattelemattomuudesta. Onneksi tosiaan epätoivo ei iskenyt Vanaan, vaan se ehkä jopa sisäisti paremmin, mitä siltä odotetaan. En kuitenkaan suosittele moista epäonnistumisen luomista. 

Annen kanssa testasimme tunnaria nosen hajupurkeilla. Vana sai tunnistaa nenäkosketuksella oman tunnarin purkista, hyvin hiffas,i mistä on kyse mutta hieman kestoa tuohon nenäilmaisuun tarvitsemme, tämä tiedossa ennestään.

Saimme myös huonosti toimivaan kaukoomme ohjeeksi vauhdikkaan ja innostavan namipalkan heiton koiran taakse. Sain todistaa muutamia hienoja iloisia istumaan nousemisia.

Myös Annen koirat tokoili, tässä Neve tarkkana kaukossa.

Kolmas ongelmamme on ollut kyttääminen, se on tullut jo noudoissa esiin ja asian kanssa painittu kovasti. Korppikotkailmiö näkyy myös kaikissa liikkeissä, missä joudun koiran jättämään istumaan tai se odottaa lähtökäskyä vierelläni. Kovasti olen yrittänyt saada koirani "edessä" vihjeellä katsomaan eteen (ja etenemään suoraan). Sen sijaan, että koira osaisi katsoa kauas eteen silloin, kun on tarve, se oppinut  lukitsemaan lähellä olevan kohteen (kartion, ruudussa olevan alustan, noutokapulan) ja steppaa itsensä korppikotkaksi. Jäitä hattuun itselleni kaikissa lähetyksissä!

Uusia asioita sai Vana tehdä kovasti, ensimmäinen niistä taisi olla tarkkuusruutu. (Olimme kerran huhtikuussa tehneet pienen esineen etsimistä, kun kadotin linssini silmälaseistani). Hyvin löysi Vana kolikon ruudusta. Kestoa löydetyn esineen näyttämiseen ja yleensäkin kosketukseen pitää treeniä kovasti.

Anne teki Vanalle jäljen. Varmasti muistan tämän Vanan ensimmäisen jäljen lopun elämääni. Uskomaton fiilis, kun täysin kokematon koira löytää jäljen edestään ja lähtee seuraamaan sitä. Jotenkin se jälki vain veti koiraa. Matkan varrelta löytyi sitten lelu ja namikasa, joiden jälkeen taas matka jatkui. Jälki päättyi lempipallomme löytymiseen. Olimme kaikki aika onnellisia moisesta suorituksesta.

Kuvat Neven hienolta jäljeltä.

Luxuskoiraohjelmaan sisältyi myös pentujen palluttelu. 

Ihan naapurissa oli kuusiviikkoiset trikkipennut, ei ne tietenkään samaan kuvaan mitenkään ehtineet.

Tiistaiaamulla sain Neven mukaan aamukävelyllä ja hiukan oli heillä hauskaa, kun pääsivät aukealle hietikolle juoksemaan, sitä ennen olivat kävelleet niin sivistyneesti yhdessä.

Tokan aamun aloitimme jäljen teolla ja jäljelle menoa odotellessa ehdimme esineruutuun. Vanan kanssa teimme syksyllä yhden kerran esineruudun (kun lähdimme lumisesta Jyväskylästä vihreään Hämeenlinnaan). Seuraavan kerran tein taas huhtikuun lopulla mökillä jonkinlaista esineruudun tapaista. Vanan 3. (tai ensimmäinen "virallinen") eskari. Vana tuli siis "valmiiseen pöytään", ei nähnyt minun vievän leluja. Vana lähti hienosti etsimään alueelta "lelua", kaksi kertaa tuli kysymään, että mitä? Molemmilla kerroilla palasi itsenäisesti jatkamaan etsintöjään. Löysi kaikki kolme lelua ihmeen helpolla, videolla ensimmäisen lelun löytäminen ja palauttaminen. Olin aika otettu Vanan suorituksesta. 

Raff eskarissa

Neve eskarissa

Vana jäljellä

Kun kaikki koirat olivat eskarin tehneet, pääsi Vana jäljelle. Tuuli vaikeutti jäljellä pysymistä ja huomasimme, ettei sille passaa lelua tai nameja jättää motivoimaan jäljelle menoa. Vana selvästi otti hajun lelusta ja kiirehti sitten lelulle ja unohti jäljen. Laitetaan siis namit purkkiin ja lelut taskuun, ja palkitaan kepeistä! Tosi hienot ja motivoituneet suoritukset oli Vanalla.  Tässä pieni pätkä Vanan jäljeltä. 

Olipa supertapaaminen ja superohjelma, kiitos Anne, Raff ja Neve! Kiitos ihan kaikesta!

Kyllä kelpaa koirien posetella, leikkiä, kuljeskella ja tehdä töitä. 

Sattumoisin löysin retkemme jälkeen tällaisen kuvan.  

Kuva kovasti kertoo tämän hetken fiiliksistä. Kiitos @Ari Lehtiö.