Kukapa ...?

Ihan täytyy nostaa hattua kaverikoiratoiminnalle!

Meidän otukset eivät ole kaverikoiria mutta epävirallisia sellaisia ovat nykyiset ja edeltäjänsä aina olleet. Havahduin kukapa toteamukseen keväällä, kun olin koirat mukanani äitiäni tervehtimässä. Melkein ysikymppinen entinen naapuri ja ikätoveri oli käymässä ja oli kovin mielissään, kun koirat pyörivät ympärillä siliteltävinä ja rapsuteltavina. Naapurin kommentti pysäytti minut hetkeksi: "onpa ihana, kun olette siinä ja teitä saa silittää, kukapa sitä meidän kohdalla ulkona pysähtyy".  Viime kerralla kotiavustaja tuli visiitilleen ja hänen kommenttinsa oli heti, että olisipa joka paikassa näin ihana vastaanotto. Kolme iloista bordercollieta oli sännännyt tervehtimään sisääntulijaa.

Meillä on usein ollut naapurina vanhus, jolle on ollut selvästi tärkeätä moikata ja tervehtiä koiriamme (ja ehkä meitäkin!). Tervehtimisissä ilo on ollut molemmin puolista ja on ollut liikuttavaa nähdä se hyvä olo mitä nelijalkaiset ystävämme ovat tuottaneet. Eräältä naapurilta samojedimme sai joka aamu piparin (vain sen yhden, näin olimme sopineet). Muutamaa asuntoa ja koiraa myöhemmin veteraani-naapurimme pääsi selvästi ihanaan omaan sisäiseen rauhantilaansa, jos koiramme siinä paritalon yhteisellä pihalla yhtäaikaa naapurimme kanssa olivat ja pääsivät rapsutettavaksi.

Tässä päivänä yhtenä oli koirien kanssa treenaamaan menossa, tiellä käveli nuori opiskelijapoika ja siirryimme syrjään. Kun olimme pariin kertaan väistäneet ja huomasin, että poika kovasti katsoi koirien perään, oli pakko kysyä, että pitääkö hän koirista. Kyllä piti ja, kun oli kysellyt jotain koiristani, jäi rapsuttamaan niitä. Siinä silitellessä joutui jonkinlaiseen "ekstaasiin" ja havahtui itsekin melkein häpeissään, että anteeksi teidän pitää varmaan jatkaa matkaa. Ehkä siinä koti-ikävä iski jollain tavalla vaihto-opiskelijalle.

Äidin tuttava ja tuo poika sai minut ajattelemaan omien koirien kaverikoira-roolia. Välillä ovat kaverina vanhuksille ja välillä nuorisolle. Kun ryhmä teinipoikia kävelee vastaan ja itsellä jotkut ennakkoluulot yllä, niin kylläpä ilahtuu, kun joukossa on joku tai joitakin, jotka uskaltavat siinä ryhmässä heittäytyä helläksi koiraa kohtaan. Onneksi meillä on usein aikaa pysähtyä juttelemaan ja on hienoa, jos kohtaamiset joskus johtavat onnen sirpaleisiin.

Yksi omakohtainen onnen sirpale osui kohdalle viisi vuotta sitten. Olimme tulleet Englannista ja isäni oli joutunut sairaalaan sinä keväänä. Menimme katsomaan häntä ja houkuttelimme hänet rullatuolissaan sairaalan kahvioon ja siitä sairaalan etuovelle, haimme Kiilan autosta tervehtimään. Isä oli onnellinen, kun koira hänet muisti ja tervehti. Muistan aina miten jämäkästi hän istui tuolissaan ja miten ylpeästi piti koira remmissä vierellään, hetki oli selvästi tärkeä. Se olikin muistaakseni viimeinen kerta, kun hänestä oli sängystä nousijaksi.