tiistai 8. marraskuuta 2016

Cumbrian mahtavissa maisemissa

Liikenne pohjoiseen oli ilahduttavan joustavaa, neljän tunnin ajomatkan jälken olimme Cumbrian kulmilla Penrithissä, jonka jälkeen alkoi lounaan metsästys. Ei ollut onnea, kaunis järvenrantahotelli Ulswaterilla oli remontissa. Lopulta eksyimme alpakkamyymälän tearoomiin, jossa ei ollut mitään suolaista tarjolla, niinpä kakkupalat saivat käydä lounaasta. Ravittuina lähdimme järven rinteille, senkään suhteen ei ollut onnea, kun vihdoin pääsimme pois kaduilta, niin sadetta pukkasi. Vajaan tunnin verran saimme ihailla Ullswaterin maisemia. Sateessa ajelimme Cockermouthin lähelle vuokramökkiimme. Sade lakkasi perille päästyämme mutta poluista ei ollut tietoakaan. Vuokraemännän mukaan minulla oli lupa mennä laitumelle. Vaikka kovin siistiltä näyttivät laitumet, niin kovin haisevina koirat mutaiselta retkeltämme palasivat. 

Seuraavana aamuna olimme kymmeneltä valmiina valloittamaan Buttermeren rinteitä. Parkkipaikalta alkoi rinteiden seinämien värisinfonia.

Seurasimme ensin järven rantaa kunnes aloitimme kapuamisen ylös.



Koirien mielestä ylösnousussa ei mitään haastetta ollut.

Ylhäällä tuuli sen verran, ettei siellä hirveesti tullut maisemia ihailtua.

Laskeuduimme suhtpikaisesti metsäiseen laaksoon, tuuli tosin ei jäänyt vuoren laelle vaan seurasi meitä pitkään. Onneksi minulla oli maailman lämpimin villapaita, Kiilapaita, ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa ja ei kyllä palellut.



Kaunista ruskaa piisasi niin vuoren laidoilla kuin metsässäkin. Kartta on aika oleellinen matkassa, monta kertaa olisi ollut polku hukassa ja kartan kanssa voi näppärästi muuttaa suunnitelmia matkan edetessä. Kartan lisäksi kartanlukutaitokin on aika hyvä juttu.

Rinteessä soi torvet aikas lailla ja kaikenlaista ääntä riitti, kuvan valkoiset pisteet eivät ole lampaita vaan lintukoiria, noin parinkymmenen koiran lauma.

Rinteen kaiffareita

Tuolta alhaalta metsäisestä jokilaaksosta olemme nousseet.

Tuonne ylös polkumme jatkui.

Lisää rinteen kaiffareita, jotka väistivät meitä vasta ihan pari metrin päästä.


Päästiinhän me harjullekin ja tuulta piisasi.


Muutama auringon sädekin osui kohdille, kun loivaa rinteen laitaa talsimme ja etsimme polkua alas, myöhemmin jyrkästikin laskeutuvaa rinnettä. 

Löytyihän se polkukin, hieman varovasti piti jyrkässä kivikossa laskeutua.

Ja matka jatkui alaspäin.

Määränpää järven ranta alkoi näkyä. Hieman helpotti, kun tiesi, että hämärä iskee kohta.

Viimeinen jyrkemmin laskeva osuus oli kaunista punaista kiveä, joka sekin tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Onneksi ehdimme hämärissä rantaan, tunnin talsimme pimenevässä illassa. Kahdeksan tuntia meillä meni noin 20 km patikointiin. Muutama raketti singahteli taivaalla ja kokkoja näimme, olihan Guy Fawkes night. Päivällisen nautimme parkkipaikan viereisessä hotellin ravintolassa, hieman oli vaikeuksia nousta pöydästä tuntia myöhemmin, polvet huusi hallelujaa.

Seuraavana päivänä halusimme päästää arthroosijalkani hieman vähemmällä ja suunnittelimme tasaisempia reittejä, ehkä hieman vähemmän pittoreskejä maisemia ja suuntasimme Windermeren läheisille metsäreiteille. Kuinkas ollakaan taas satoi. Ajoimme sujuvasti Windermeren ohi ja katsoimme rankkasateessa kastuvia talsivia patikoijia auton ikkunasta. Suuntasimme kohti Kendalia, kun sade lakkasimme olimme Kentmeren lähistöllä, pomppasimme autosta ulos merkityille poluille.

Prikka "ihailee" edessämme avautuvaa maisemaa ja mahdollisia sadepilviä.

Vielä hetkeksi olemme sateen saavuttamattomissa.




Puolessa välissä matkaa saimme pieniä sadekuuroja niskaamme, mutta eihän se haitannut, kun oli sadekamppeet muassa. Avasimme ja suljimme kymmeniä portteja, menimme useamman pihapiirin läpi, kuljimme myös yhden tehdasvarikon halki, osuaksemme heti seuraavaksi savipajan idylliseen pihaan. Kaikenlaista maisemaa mahtui tälle neljän tunnin ja kymmenen kilsan matkalle.


Yläkuvan matkakaverini ovat retkemme viimeisellä laitumella, auto odottaa aidan takana. Ihan huomaamattomasti yrittävät mennä ohi, kun alakuvan pässien mielestä meillä ei ole mitään asiaa tälle  laitumelle. Harmillisesti minulla oli taas pitkä putki, niin en saanut tuijottajia samaan kuvaan paimenien kanssa.
Jos tässä ei ole tarpeeksi kuvia, niin Fb:ssä on lisää.

Psst. Bill Bryson kertoo, että Lake District on vain noin 40 * 20 mailia, mutta imee kuitenkin noin 16 miljoonaa turistia vuosittain. Emme siis olleet ainoat turistit ja patikoijat. 
Toinen kirja, joka pitää Lake Districtin yhteydessä mainita: 
The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District by James Rebanks - kertoo lampaista ja paimenestaan


tiistai 1. marraskuuta 2016

Paimennuskisoissa



Viime viikonloppuna suuntasimme taas Suffolkiin, missä alueemme, East Anglian Sheepdog Society järjesti championship tasoisen kilpailun Ipswichin länsipuolella. 15 koirakkoa ympäri Englantia oli tullut kilpailemaan voitosta. Edellisenä päivänä sama seura järjesti seurojen väliset kokeet ja siellä olisi nähnyt aloittelevia koiria mutta nyt paikalla oli vain ansioituneet koirat. Taas ilma suosi kilpailijoita ja katsojia. Kokeen järjestäjä kuin myös kilpailijat olivat tosi ystävällisiä ja kertoivat tällaisille ummikoille, mitä kokeessa tapahtuu. 

Ensin ohjaaja lähetti koiran hakemaan kymmenen lampaan katrasta, lampaat juuri ja juuri näkyivät. Kun koira oli hakenut ja kuljettanut lampaat kahden portin läpi, niin koiran piti hyljätä lampaat ohjaajan käskystä ja lähteä hakemaan vielä kauempaa aivan näkymättömistä toista samankokoista laumaa. Nuorimmat koirat eivät aina tähän kyenneet ja silloin ohjaaja saattoi poistua paalulta auttamaan koiraansa, jolloin suoritus hylkääntyi (got retaired) mutta ohjaaja sai koiransa hakemaan lampaat pienellä avustuksella. Jollain taas nuori koira alkoi sen verran kuumumaan, että ohjaaja katsoi paremmaksi keskeyttää kilpailun.



Kun "uusi" ja "vanha" lauma solivat koossa piti koiran kuljettaa ne jakorinkiin, niin läheltä paalua  (valkoinen keppi ala- ja yläkuvassa) kuin mahdollista. Kun ensimmäinen lampaista ehti rinkiin, ohjaaja sai poistua lähetyspaalulta. Tämän  jälkeen olikin jännittävä ja aikaa vievin osuus, miten koira ja ohjaaja saivat viisi merkittyä lammasta erikseen muusta laumasta. Monta kertaa ehti jo olla melkein valmista, kunnes joku lampaista sooloili. Kun lampaat saatiin selvästi erilleen, ja pysymään erillään, niin aitaukseen saattaminen olikin yleensä nopea toimenpide. 



Kovasti oli erilaisia koirakoita, muutamaa ihailin kovasti. Upeata, hiljaista ja eleetöntä yhteistyötä, oli kyllä hieno seurata. Siinä osasi ohjaaja lukea koiraansa ja lampaita kuin myös koira ohjaajaansa ja lampaita. Yhteistyö huokui suorituksesta. Kerrassaan hienoa nähdä koiria työssään, siihen mihin ovat syntyneet. Kyllä pellolla ääntäkin käytettiin, ei ollut lainkaan helppoa yhteyden ylläpito eikä lampaatkaan (mules) olleet helpoimmasta päästä, antoivat kunnon vastustusta. 

Sorry, jos jutun sanasto vähän poikkeaa oikeasta, ummikko kun on asialla eikä paimennuksen saloihin perehtynyt.

Aamupäivän valo oli haastaava mutta kovin kaunis:





lauantai 29. lokakuuta 2016

Neidit kuin yö ja päivä







Mekö kaksi marjaa? No, joskus jotenkin, enimmäkseen kuitenkin kuin päivä ja yö. Jinga on sama dynamiittipakkaus ja ferrari kuin aina ennenkin. Pehmommaksi on tullut suhteessa ihmisiin, enemmän mielistelee kuin nuorempana. Saattaa epäilyttävien koirien ja ihmisten suhteen olla epäluuloinen, kun olemme ohittaneet "kohteen", niin todennäköisesti kääntyy taaksepäin ja kovasti on menossa häntä liehuen moikkaamaan. Pöh! Niin, ja vieläkin on sukua Asterixin kyläpäällikölle, helposti meinaa taivas pudota niskaan, kannattaa varautua moiseen, jos lähistöllä kolisee. 
Prikka on sama pikkuvanha tapaus kuin pentuna. Sillä ei ole kiirettä minnekään, jos mitään ei tapahdu, niin kannattaa pistää pötkölleen ja säästää voimia tosi tarpeeseen. Prikkaa ei vieraat ihmiset kiinnosta, mikä on ihan positiivinen juttu. Saattaa käydä tervehtimässä tervehtijää muttei sen enempiä tee tuttavuutta. 


Kumpikin tykkää täysillä tehdä töitä, silmät loistaa, kun hommiin pääsee. Jingan asemointi nuorempana oli täsmälleen sama kuin Prikalla nykyään. Prikka jättäytyy Jingan taakse vastapäätä minua. Vieläkään ei pysty olemaan lelussa kiinni, jos Jingalla on oma lelu, Jingalla se vaihe meni ohi muutamassa kuukaudessa. Jos haluan Prikkaa lelulla palkita, niin Jingan pitää olla hieman kauempana. Jinga häslää ihan yhtä paljon kuin nuorempana, pitäisi vaan huomata se sählääminen paremmin ja reagoida, mutta se ei vaan ole niin helppoa.  Prikkakin yrittää ajoittain hosua mutta onneksi jää helpommin kiinni noissa yrityksissään ja siltä on huomattavasti helpompi vaatia tasaisuutta. Toisaalta Prikka mielellään juoksentelee kohteeseen ja sen vauhtiin pitää ajoittain panostaa, mihin ei ikinä tarvitse tuon vanhemman neidin kanssa puuttua. Jinga rakastaa kaikkia vauhtijuttuja, Prikan bravuuri just nyt on tarkkuusetsintä. 








Vaikka ovat kovin erilaisia, niin on se vaan kiva yhdessä talsia peltojen laidoilla ja metsiköissä. Polkujen porteista Jinga yleensä selviää toiselle puolelle alle aikayksikön, alta, päältä tai välistä pujahtaa vauhdilla.  Prikka useimmiten malttaa odottaa, että portti avataan. Nyt on kovasti oravia pihalla ja pensaissa, hienosti tuo kovasti suomalaista pystykorvaa muistuttava koira niitä seisoo, kun on ensin ne ylös jahdannut. Onneksi oravat olleet ainoa "riista" minkä perään meillä lähdetään. Hienoa, kun näillä erilaisilla marjoilla on toisistaan seuraa ja välillä pistävät yhdessä juoksuksi.






Hyvää syksyä kaikille! Täällä nautitaan vielä aikamoisesta väriloistosta.