tiistai 8. marraskuuta 2016

Cumbrian mahtavissa maisemissa

Liikenne pohjoiseen oli ilahduttavan joustavaa, neljän tunnin ajomatkan jälken olimme Cumbrian kulmilla Penrithissä, jonka jälkeen alkoi lounaan metsästys. Ei ollut onnea, kaunis järvenrantahotelli Ulswaterilla oli remontissa. Lopulta eksyimme alpakkamyymälän tearoomiin, jossa ei ollut mitään suolaista tarjolla, niinpä kakkupalat saivat käydä lounaasta. Ravittuina lähdimme järven rinteille, senkään suhteen ei ollut onnea, kun vihdoin pääsimme pois kaduilta, niin sadetta pukkasi. Vajaan tunnin verran saimme ihailla Ullswaterin maisemia. Sateessa ajelimme Cockermouthin lähelle vuokramökkiimme. Sade lakkasi perille päästyämme mutta poluista ei ollut tietoakaan. Vuokraemännän mukaan minulla oli lupa mennä laitumelle. Vaikka kovin siistiltä näyttivät laitumet, niin kovin haisevina koirat mutaiselta retkeltämme palasivat. 

Seuraavana aamuna olimme kymmeneltä valmiina valloittamaan Buttermeren rinteitä. Parkkipaikalta alkoi rinteiden seinämien värisinfonia.

Seurasimme ensin järven rantaa kunnes aloitimme kapuamisen ylös.



Koirien mielestä ylösnousussa ei mitään haastetta ollut.

Ylhäällä tuuli sen verran, ettei siellä hirveesti tullut maisemia ihailtua.

Laskeuduimme suhtpikaisesti metsäiseen laaksoon, tuuli tosin ei jäänyt vuoren laelle vaan seurasi meitä pitkään. Onneksi minulla oli maailman lämpimin villapaita, Kiilapaita, ensimmäistä kertaa tosi tarkoituksessa ja ei kyllä palellut.



Kaunista ruskaa piisasi niin vuoren laidoilla kuin metsässäkin. Kartta on aika oleellinen matkassa, monta kertaa olisi ollut polku hukassa ja kartan kanssa voi näppärästi muuttaa suunnitelmia matkan edetessä. Kartan lisäksi kartanlukutaitokin on aika hyvä juttu.

Rinteessä soi torvet aikas lailla ja kaikenlaista ääntä riitti, kuvan valkoiset pisteet eivät ole lampaita vaan lintukoiria, noin parinkymmenen koiran lauma.

Rinteen kaiffareita

Tuolta alhaalta metsäisestä jokilaaksosta olemme nousseet.

Tuonne ylös polkumme jatkui.

Lisää rinteen kaiffareita, jotka väistivät meitä vasta ihan pari metrin päästä.


Päästiinhän me harjullekin ja tuulta piisasi.


Muutama auringon sädekin osui kohdille, kun loivaa rinteen laitaa talsimme ja etsimme polkua alas, myöhemmin jyrkästikin laskeutuvaa rinnettä. 

Löytyihän se polkukin, hieman varovasti piti jyrkässä kivikossa laskeutua.

Ja matka jatkui alaspäin.

Määränpää järven ranta alkoi näkyä. Hieman helpotti, kun tiesi, että hämärä iskee kohta.

Viimeinen jyrkemmin laskeva osuus oli kaunista punaista kiveä, joka sekin tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Onneksi ehdimme hämärissä rantaan, tunnin talsimme pimenevässä illassa. Kahdeksan tuntia meillä meni noin 20 km patikointiin. Muutama raketti singahteli taivaalla ja kokkoja näimme, olihan Guy Fawkes night. Päivällisen nautimme parkkipaikan viereisessä hotellin ravintolassa, hieman oli vaikeuksia nousta pöydästä tuntia myöhemmin, polvet huusi hallelujaa.

Seuraavana päivänä halusimme päästää arthroosijalkani hieman vähemmällä ja suunnittelimme tasaisempia reittejä, ehkä hieman vähemmän pittoreskejä maisemia ja suuntasimme Windermeren läheisille metsäreiteille. Kuinkas ollakaan taas satoi. Ajoimme sujuvasti Windermeren ohi ja katsoimme rankkasateessa kastuvia talsivia patikoijia auton ikkunasta. Suuntasimme kohti Kendalia, kun sade lakkasimme olimme Kentmeren lähistöllä, pomppasimme autosta ulos merkityille poluille.

Prikka "ihailee" edessämme avautuvaa maisemaa ja mahdollisia sadepilviä.

Vielä hetkeksi olemme sateen saavuttamattomissa.




Puolessa välissä matkaa saimme pieniä sadekuuroja niskaamme, mutta eihän se haitannut, kun oli sadekamppeet muassa. Avasimme ja suljimme kymmeniä portteja, menimme useamman pihapiirin läpi, kuljimme myös yhden tehdasvarikon halki, osuaksemme heti seuraavaksi savipajan idylliseen pihaan. Kaikenlaista maisemaa mahtui tälle neljän tunnin ja kymmenen kilsan matkalle.


Yläkuvan matkakaverini ovat retkemme viimeisellä laitumella, auto odottaa aidan takana. Ihan huomaamattomasti yrittävät mennä ohi, kun alakuvan pässien mielestä meillä ei ole mitään asiaa tälle  laitumelle. Harmillisesti minulla oli taas pitkä putki, niin en saanut tuijottajia samaan kuvaan paimenien kanssa.
Jos tässä ei ole tarpeeksi kuvia, niin Fb:ssä on lisää.

Psst. Bill Bryson kertoo, että Lake District on vain noin 40 * 20 mailia, mutta imee kuitenkin noin 16 miljoonaa turistia vuosittain. Emme siis olleet ainoat turistit ja patikoijat. 
Toinen kirja, joka pitää Lake Districtin yhteydessä mainita: 
The Shepherd’s Life: A Tale of the Lake District by James Rebanks - kertoo lampaista ja paimenestaan


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti